Liz Williams: Aavekauppiaan tytär

Liz Williams: Aavekauppiaan tytär
Englanninkielinen alkuperäisteos: Snake Agent
Suomentanut:  Marianna Leikomaa
Sivuja: 334
Julkaisuvuosi: 2012 (alkuperäisteos 2005)

Olin suunnitellut laittavani tämän kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, koska tämä osui ensimmäisenä silmiin kun tein netissä kirjahakua Singaporessa tapahtuvista kirjoista. Mutta ei tämä itse asiassa kyllä tapahdu tässä Singaporessa vaan kuvitteellisessa tulevaisuuden Singapore3 -kaupungissa. Toisaalta mikä sen singaporelaisempaa kuin muualle Aasiaan franchising-periaateella kloonattu kaupunki, missä yhdistyvät moderni suurkaupunki ja sen hyvinkin perinteinen kiinalainen sydän... ja taikausko ja demonit (?). No, rastittelen tämän kirjan toistaiseksi varauksella tuon kotipaikkakunta -otsikon alle ja sopiihan tämä tietysti käännöskirjaksi ja kirjaksi, missä ratkaistaan rikos. Ja ehkä myös fantasiaan (urbaaniin sellaiseen) koska liikutaanhan tässä helvetissä ja demonien parissa.

Aavekauppiaan tytär aloittaa rikoskomisario Chenin seikkailuista kertovan sarjan ja on ihan hauska tuttavuus joten uskon, että voin hyvinkin palata sarjan muihin osiin tulevaisuudessa. Kirjaa on hieman hankala laittaa mihinkään selkeään kategoriaan koska vaikka se on pohjimmiltaan melko perinteinen dekkari, niin sen tapahtumaympäristö ja sivuhahmot mahduttavat sen myös moderniin, urbaaniin fantasiaan ja löytyy siitä jotain kauhuelementtejäkin. Rikoskomisario Chenin työympäristönä on toimia erikoistutkijana rikoksissa, jotka liittyvät Helvettiin. Tässä kirjassa selvitellään laitonta sielukauppaa ja sen takana olevaa salaliittoa. Avukseen Chen saa Helvetin oman tutkijan, charmantin demonin Zhu Irzhin ja mukaan liittyy myös muita värikkäitä hahmoja niin Helvetistä, Taivaasta kuin Singapore3:sta mukaanlukien komisarion demonivaimo Inari ja jumalatar Kuan Yin.

Tarinan henkilökuvaus on dekkariksi varsin hyvää ja hieman harmaan komisarion vastapainoksi muut hahmot ovat hyvinkin kiinnostavia ja monisyisiä. Kiinnostavaa ja hyvin aitoa on myös aasialaisen kulttuurin kuvaus: tavat, taikausko, feng shui ja taolaisen uskonnon vivahteet kulkevat tarinassa mukana saumattomasti ja antavat tarinalle omaperäisyyttä. Aasialaista kultuuria tuntemattomalle tämä ympäristö voi olla jopa hieman liiankin eksoottinen, mutta  Singaporen taikauskon ja modernin suurkaupungin keskellä asuvalle tämä on mielenkiintoinen yhdistelmä totta ja tarua.

Kirjan suomennettu nimi ja kansi ovat ikävän mitäänsanomattomat, vaikka aavekauppias ja tämän tytär kuuluvatkin osaksi tarinaa, niin itse asiassa he ovat vain osa sivujuonta. Sarjasta on käännetty myös kaksi seuraavaa osaa Demonien taivas ja Kultainen lohikäärme. Yhteensä sarjassa on kuusi kirjaa. Näiden lisäksi brittiläinen Liz Williams on kirjoittanut myös muita suomentamattomia teoksia, joista osa kuuluu selkeämmin scifi- kuin fantasiakategoriaan. Osa hänen kirjoistaan on ollut myös ehdolla Philip K. Dick -palkinnon saajaksi, joten mistään ihan tusinakirjailijasta ei ole kyse.

Tätä lukiessani mietiskelin mahtaisinkohan löytää Helmet-lukuhaasteeseen fantasiakirjan ihan jokaisen otsikon alle, koska tämä kategoria on kuitenkin se, mitä eniten luen ja mistä pidän... Katsotaan miten haaste etenee. Fantasia ei tarkoita pelkkää miekkaa ja magiaa vaan sen alle sopii hyvinkin monipuolisia teoksia maagisesta realismista dystopiaan jne joten voisikin olla ihan mielenkiintoista sovittaa uusia fantasiatuttavuuksia eri haasteotsikoiden alle.

Veikko Mikkonen: Maailmanrumpu

Veikko Mikkonen; Maailmanrumpu (osa 1)
Sivuja: 380
Julkaisuvuosi: 2016

"Seikkailun ensimmäinen osa. Lapista kuuluu kummia: Salaperäiset Jotunit ovat aikeissa palata maailman tälle rummunkalvolle. Maailman menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat vaakalaudalla, joten tilannetta lähtevät korjaamaan nuori miehenalku, ikääntyvä seppä ja hyvän aikaa sitten ikääntynyt muori. Valitettavasti kumppanusten matkaa vaikeuttamaan havahtuvat myös Jotunien kaukaiset jälkeläiset. Maailmanrumpu on aidosti kotimaista, vanhojen kansantarujen ja -uskomusten innoittamaa elämänmakuista fantasiaa. Kuten on tiedettyä, elämä maistuu niin huumorilta, ystävyydeltä ja perheeltä kuin katkeralta surulta, menetykseltä, pelolta ja raskailta ponnisteluiltakin. Ja toisinaan sahdilta."

Veikko Mikkosen kirjaan törmäsin ensimmäisen kerran missäs muualla kuin Facebookissa - en enää edes muista missä ryhmässä, mutta todennäköisesti jossain suomalaiseen muinaisuskoon liittyvässä keskustelussa. Kyseessä on omakustannekirja harrastelijakirjoittajalta, joka BoD-kustantamon esittelyn mukaan on "kainuulaissyntyinen harrastajakirjailija, joka on pienestä pitäen ollut hurahtanut kansantaruihin ja muinaisuskoon". Ja koska itsekin olen pienestä pitäen hurahtanut kansantaruihin ja kaikenmaailman uskontoihin ja kulttuureihin ja viime aikoina myös suomalaiseen muinaisuskoon niin tottahan toki tämä kirja piti hankkia.

Vaikka kirja onkin saatavilla e-kirjana niin ikävä kyllä sitä en ainakaan itse löytynyt yleisimmistä e-kirjakaupoista tai Kindlelle sopivassa formaatissa. Kobolta se löytyy joten ihan vain kirjan saadakseni pitipä sitten ladata Kobo kännykkään jotta saan tämän kirjan luettua 😉  Kännykästä lukeminen Kindlen sijaan hieman hidasti kirjan lukemista - käytännössä tuo rajoitti lukemistani pääosin työmatkoille (joka on tunti yhteen suuntaan joten ihan hyvää lukuaikaa jos en satu nukahtamaan) mutta kokonaisuuden hahmottaminen hieman kärsi tästä pätkälukemisesta joten päätin sitten loppujen lopuksi viettää yhden yön tuijottamalla kännykän pientä ruutua ja lukemalla koko teoksen alusta asti kokonaan.

Yhdelläkin lukemisella kirjan sisältö on hieman hajanainen, mutta kunhan itse tarina pääsee kunnolla vauhtiin se onkin varsin mainio, vaikka monen omakustannuskirjan tavoin tarina kaipaisi hieman tiivistämistä ja pikkusiistimistä. Kirjoittaja selvästikin tuntee kansantarunsa ja vanhan suomalaisen perinteen ja se näkyykin niin hahmogalleriassa kuin monissa pienissä yksityiskohdissa loitsutekniikasta peikkojen pitotarjontaan. Kaavaltaan tarina seuraa varsin perinteistä fantasiaa siinä, että nuori poika (Kallas), joka on vasta löytämässä salaperäiset kykynsä "virrenpitäjänä", lähtee eeppiselle etsintämatkalle mukanaan kokeneempi apuri/opas (tässä seppä Ervas) ja viisas opettaja/velho/noita (tässä mystinen ikiaikainen Kaesa-muori). Matkallaan he tietystikin törmäävät mitä moninaisempiin vaikeuksiin ja tottahan toki selviävät niistä suhteellisen (😁) vähillä naarmuilla.

Hieman poiketen perusfantasiasta kirjassa kulkee myös toinen perustarina, joka keskittyy kirjan "pahisten" eli peikkoveljesten Sysihampaan ja Saivareen kasvamiseen omiin rooleihinsa. Ja loppujen lopuksi tapa, millä näitä kahta humorististakin hahmoa ja heidän ympäristöään kuvataan, saakin miettimään ovatko he loppujen lopuksi kuitenkaan tarinan pahiksia ollenkaan. Tokihan he törmäävät siloposkisempaan sankarijoukkoon ja ovat heidän vastapuolellaan, mutta itse asiassa hahmoina nämä peikot ovat mielenkiintoisempia ja monisyisempiä kuin hieman harmaaksi jäänyt perinteinen sankari. Onko tämä tarkoitullista selvinnee tarinan jatkossa ja toivottavasti myös ihmissankarit saavat värikkään Kaesa-muorin lisäksi hieman lisää verevyyttä pysyäkseen mielenkiintosina.

Tarinasta löytyy siis ihmishahmojen lisäksi myös peikkoja - ja tonttuja - ja luonnonhenkiä. Itse viehätyin tästä hyvinkin peri-suomalaisesta kaavasta ja siitä, miten luontoa ja erilaisia tapoja metsästyksestä loveen lankeamiseen kuvataan. Shamanismia opiskelevana pidin erityisesti kirjan keskusajatuksesta, että koko maailma on rumpu ja sen eri ulottuvuudet rummun eri kalvoja. Noita/shamaani pystyy matkustamaan toiselle kalvolle aliseen, mutta on myös syvempiä ulottuvuuksia ja sen mukaisia syvempiä rumpukalvoja (joista tässä kirjassa mainittiin mystinen ja hieman pelottavakin kolmas kalvo)

"Jäi vain sydämen jyske ja veren kohina hänen suonissaan. Tuttuun tapaan muori sivuutti kohinan toistaiseksi ja keskittyi sydämen sykkeeseen. 

Hän kuunteli sitä kuin jotain ulkopuolista, ei osana itseään. Tum, Tum, Tum, Tum.

Hän vajosi alemmas, upposi tuohon ikiaikaiseen rytmiin, ensimmäiseen, jonka sikiö kuulee sen takoessa äidin rinnassa. Kaesalle se oli elämän puhetta. Maailmanrummun iskuja. Tum... Tum... Tuuuumm."

Maailmanrumpu on kolmiosaiseksi (kuinkas muutenkaan) suunnitellun tarinan aloitus, joten trilogian aloitusosioille tyypillisesti tässä ollaan pääosin matkalla ja vasta etsimässä ja löytämässä omia kykyjä oli sitten kyseessä sankari Kallas tai peikkoveljekset Sysihammas ja Saivare. Se mikä mystinen Perivirsi, mitä molemmat osapuolet havittelevat tai yrittävät estää, itse asiassa on jää tarinassa vielä hieman epämääräiseksi kuten myös joidenkin henkilöitten todellinen olemus tai tarkoitus. Ja ihan hyvä niin, koska näin mielenkiintoa riittää seuraavan kirjan odotteluun. Minä ainakin luen seuraavan osan oikein mielelläni ja haluan kuulla lisää mitä koko kirjavalle sankari- tai pahispoppoolle seuraavaksi tapahtuu.

Katherine Neville: Musta Kuningatar & Tuli

Katherine Neville: Musta Kuningatar  
Englanninkielinen alkuperäisteos: The Eight
Suomentanut:  Seppo Loponen
Sivuja: 610 (englanninkielinen versio)
Julkaisuvuosi: 1989  (julkaistu myös vuonna 2010 nimellä Kahdeksan)

Katherine Neville: Tuli 
Englanninkielinen alkupäeräisteos: The Fire
Suomentanut:  Hilkka Pekkanen
Sivuja: 562 (englanninkielinen versio)
Julkaisuvuosi: 2008

Minähän sitten heti lipesin Helmet-lukuhaasteen suunnitelmista ja rupesinkin lukemaan ihan muuta, kuin olin alunperin suunnitellut eli koska latasin Kindlelle uudenvuodenpäivänä Katherine Nevillen kirjan The Fire (suomeksi ilmestynyt nimellä Tuli)  niin tokihan piti lukea ensin uudestaan sen "esiosa" Musta kuningatar (The Eight), mikä on kuulunut suosikkikirjoihini heti suomeksi ilmestyttyään ja minkä olen lukenut useasti, mutta edellisen kerran jo vuosia sitten. Minulta löytyy tämä kirja myös kovakantisena paperikirjana ja se on yksi niistä harvoista, jotka pakkasin mukaan myös Singaporeen muutettuani, joten tämä lienee jo todistaa sitä, että todella pidän kirjasta.

Koska molemmat kirjat kuuluvat samaan tarinaan, vaikka sekä niiden tarinoiden kuin kirjoitusajankohtien välillä onkin kaksikymmentä vuotta, niin käsittelen ne myös yhdessä. Luin molemmat tällä kertaa englanninkielisinä versioina perä perää. Sivuja tähän urakkaan sisältyi yli tuhat ja lukemiseen meni aikaa toista viikkoa koska luin kirjoja pätkittäin ja osittain samanaikaisesti parin muunkin kirjan kanssa.

Tähän täytyy myös todeta, että luen kirjoja kahdella tavalla: toinen, mikä pätee myös näihin kahteen kirjaan on nopea läpiluku ilman mitään sen syvällisempiä analyyseja. Tärkeintä tällä tavalla luetuissa kirjoissa on niiden kyky imaista mukaan tarinaan ja kirjojen koko maailmaan. Tällaiset kirjat ahmin kuin hyvän pizzan oluen kera eli nauttien, mutta sen kummemmin kiinnittämättä huomiota kielioppiin tai hienosti aseteltuihin sanoihin. Tärkeintä on, että tarina kulkee sujuvasti ja tarjoaa tarpeeksi, mutta ei liikaa haasteita lukijalle. Toiset, huomattavasti harvalukuisemmat kirjat, taas ovat kuin Michelin-ravintolan maisteluillallinen: viimeisen päälle fiiniä ja hiottua, missä yksityiskohdat nousevat esiin todellisina taide-elämyksinä, mutta joka saattaa myös joskus sortua turhaan hienosteluun eikä nälkää välttämättä tule vietyä.

Nämä kirjat ovat siis ehdottomasti viihdettä ja hyvää sellaista: kirjailija on tehnyt huolellista taustatyötä mikä pitää monisyisen tarinan kasassa. Musta kuningatar liikkuu sujuvasti niin 1970-luvun alussa kuin Ranskan vallankumouksen aikana. Keskeisenä teemana on muinaisen, mystisen Kaarle Suuren shakkipelin "Montglanen pelin" etsintä ja siihen sisältyvän arvoituksen ratkaiseminen.

Mustan kuningattaren tarina alkaa vuodesta 1790 ja Montglanen luostarista Ranskan Pyreneiltä. Tarinan historialliset osat kerrotaan ulkopuolisen tarinankertojan näkökulmasta, mutta mukana on myös osia, missä eri henkilöt kertovat suoraan omaa tai juoneen liittyvää vanhempaa historiallista tarinaa. Päähenkilöinä ovat nunnakokelaat Mireille ja Valentine, mutta heidän lisäkseen tarinan kulkiessa jännittävää tietään vastaan tulee useita maailmanhistoriasta tuttuja hahmoja, joista merkittävimpiin kuuluvat mm. Autunin piispa Talleyrand, Napoleon ja Katariina Suuri. Historiallisen osion rinnalla kulkee vuoden 1972 uudenvuodenaatosta alkava modernimpi tarina, jossa tietokoneasiantuntija Catherine Velis joutuu mukaan "peliin", mikä vie hänet New Yorkista Algeriaan. Catin tarina kerrotaan minä-muodossa, mikä toimii kokonaisuuden kannalta varsin hyvin.

Shakilla on tärkeä osuus kirjoissa eikä pelkästään historiallisen shakkipelin takia. Koko juoni on rakennettu "elävän shakkipelin" ympärille ja kirjojen luvut on usein nimetty shakkitermien mukaan ja niiden lisäksi lukujen alussa on lainauksia shakkipeliin liittyen. Kaikilla hahmoilla ja siirroilla on omat roolinsa tässä elämää suuremmassa shakkipelissä. Kuten ensimmäisen suomennoksen nimestä voi päätellä on mustalla kuningattarella erityisen suuri rooli, mutta itse asiassa merkittävämpi on alkuperäisen nimen mystinen luku kahdeksan. Tarinassa ratkaistaan muinaisia koodeja ja symboleita jo paljon ennen mitään Da Vinci -koodeja ja mielestäni paljon kiehtovammin.

Ja vaikka Musta kuningatar päättyykin jonkinlaiseen hieman avoimeen loppuratkaisuun se jättää tilaa myös jatkotarinalle, joten 20 vuotta myöhemmin kirjoitettu Tuli jatkaa tarinaa ja sen monimutkaista shakkipeliä. Tällä kertaa on molemmissa tarinoissa siirrytty seuraavaan sukupolveen ja historiallisessa osuudessa päähenkilönä on Mireillen poika Charlot ja nykyaikaan sijoittuvassa minä-muotoisessa tarinassa taas Catherinen tytär Alexandra. Jatkotarina ei tiputtele historiallisia nimiä ihan niin hengästyttävään tahtiin kuin ensimmäinen kirja, mutta ihan helpolla ei tämäkään tarina päästä lukijaansa. Molemmat tarinat ovat kuin ristisanatehtävä, missä kaikki liittyy kaikkeen ja joskus tuntuu lähes mahdottomalta yhdistää kaikki rinnakkaiset koodit ja salaviestit ja historiallinen ja modernimpi juonenkuvio. Ja kuten ensimmäinen kirja myös toinen loppuu jonkinlaiseen ratkaisuun, mutta onko sekään vielä lopullinen?

Minä pidän ristisanatehtävistä ja vaikken shakkia ole koskaan opetellutkaan niin minua kiehtovat kaikenlaiset pelit ja strategiat joten näille kirjoille olen sopivaa kohderyhmää etenkin kun mukana on niin ihan oikeata historiaa kuin fantastisempiakin elementtejä ja jopa hieman, mutta ei liikaa, romantiikkaa. Historiallinen osuus on tarkkaan tutkittu ja todelliset henkilöt on sovitettu tarinaan varsin saumattomasti ilman isompia muutoksia oikeaan historiaan niin, että periaatteessa kirjan tapahtumat olisivat ihan hyvin voineet tapahtua sen merkkihenkilöille. Myös tietokonemaailmaan liittyvät osiot on kirjoitettu asiantuntevasti, koska Katherine Neville itse tulee tuosta maailmasta ja itse asiassa on todellisuudessa työskennellyt Algeriassa OPEC:lle Mustan kuningattaren nimikaimansa tavoin.

Musta kuningatar oli Katherine Nevillen esikoiskirja, joten periaatteessa tämä kirja sopii ainakin Helmet lukuhaasteen kategoriaan 42. Esikoiskirja ja luonnollisesti myös kategoriaan 23. Käännöskirja. Varsinaiseksi fantasiaksi en tätä luokittelisi vaan pikemminkin mysteeriksi tai jonkinlaiseksi salaliittoteoriaksi jo aiemmin mainitun Da Vinci -koodin tavoin. Osittain kirjat myös kertovat ajasta, jota et ole elänyt (34) ja tavallaan niissä on monta kertojaakin (6) vaikka varsinaisesti nämä kertojat eivät olekaan suoraan äänessä... mutta koska tämä luku-urakka oli varsinaisen Helmet-haasteen ulkopuolinen niin virallisesti en ainakaan toistaiseksi taida näillä kuitata yhtään kohdista vaan jatkan seuraavaksi takaisin suunnitellumpiin lukuelämyksiin.

Tove Jansson: Taikatalvi

Tove Jansson; Taikatalvi  
Ruotsinkielinen alkupäeräisteos: Trollvinter
Suomentanut Laila Järvinen
Kansi: Markko Taina
Kannen kuva: Tove Jansson
Sivuja: 65
Julkaisuvuosi: 1958 (ruotsinkielinen alkuperäisversio 1957)
Elisa-kirjassa: https://kirja.elisa.fi/ekirja/taikatalvi

Olen siitä outo suomalainen, etten ole koskaan lukenut Muumi-kirjoja tai edes -sarjakuvia jotain pikaista vilkaisua lukuunottamatta. Televisiosta joskus tuli toki katsottua Japanissa animoitua sarjaa ja olivathan hahmot ihan hellyttäviä, mutta silti en erityisemmin innostunut aiheesta.

Tänä jouluna läheisen ostoskeskuksen joulukoristelu oli tehty Muumi-teemaan, ja kyllähän siinä jokin outo, lämmin tunne läikähti suomalaisessa sydämessä kun edes puolitutut hahmot seisoskelivat Muumi-talon kera trooppisessa talvessa. Joten tästä inspiroituneena päätin vihdoin ja viimein tutustua keitä nämä Muumit itse asiassa ovat.

Helmet-kirjahaasteen alettua sopivasti tämä myös valikoitui aloituskirjaksi - ja koska tuppaan ottamaan ohjeistukset joskus turhankin kirjaimellisesti niin tokihan minä aloitan myös haasteen järjestyksessä kohdasta 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Taikatalvi on kaunis nimi ja varsin kauniin kansikuvan lisäksi luokin jo maagisia ennakko-odotuksia itse tarinan suhteen. Onkin hieman yllättävää miten arkinen tarinan talven kuvaus loppujen lopuksi on jopa itse Muumilaakson asukkaita myöten. Tokihan he ovat satumaisia olentoja, mutta tuossa arkisuudessa ehkä loppujen lopuksi piileekin se Muumien isoin taika. Eivät he tee mitään mahdottomia sankaritekoja eikä heidän maailmansa ole tyypillisen satumaailman musta ja valkoinen vaan se kuten hahmotkin sisältävät paljon eri sävyjä koska kukaan ei ole täydellisen hyvä tai täydellisen paha.

Taikatalvessa Muumilaaksossa eletään talvea ja tyypillisesti se on aikaa, jolloin niin Muumit kuin valtaosa muustakin alueen väestöstä joko nukkuu talviunta (kuten Muumien perhe ja Pikku Myy siskoineen) tai on muuttanut lämpimämpään etelään (Nuuskamuikkunen). Muumipeikko herää yllättäen kesken talven eikä saa enää unta ja tästä alkaakin hänen oma pieni seikkailunsa talviseen maailmaan ja ihan uuteen vuodenaikaan tutustumisessa.

Tarinan alussa Muumipeikko on pelokas ja yksinäinen hahmo: hänen perheensä nukkuu, eikä hänellä ole juurikaan mitään tekemistä ja talon ulkopuolinen maailma vaikuttaa aivan vieraalta. Hänen uskallettuaan/tupsahdettuaan vihdoin ulos vastassa on outo, luminen maailma, missä elelee otuksia, mitä ei Muumilaakson kesässä näy. Muumipeikon oma ajatus onkin, että "tämä maailma kuuluu jollekin toiselle, jota minä en tunne." 

Pian Muumipeikko kuitenkin kohtaa Tuu-tikin, josta tuleekin Muumipeikon lisäksi tarinan keskeinen hahmo. Kun Muumipeikko on tarinassa eräänlaisella etsintämatkalla oleva nuori niin Tuu-tikista tulee selkeästi hänen mentorinsa: viisas, hiljainen hahmo, joka ei kuitenkaan suoraan sano, mitä Muumipeikon pitäisi tehdä vaan vain omalla rauhallisella tavalla hän pitää huolen siitä, että niin Muumipeikko kuin muutkin talvisen Muumilaakson oliot pärjäävät talven yli ja samalla oppivat pärjäämään omillaan.

Samaan aikaan Muumipeikon kanssa herää yllättäen myös Pikku Myy oravan varastaessa villoja hänen makuupussistaan. Mutta toisin kuin Muumipeikko Myy ei surkuttele itseään eikä ole peloissaan vaan suhtautuu talven haasteeseen itsepäisen energisesti: "Nyt on tosi edessä, mutisi pikku Myy ja virnisti itsekseen pimeässä."

Taikatalveen kuuluu myös muita hahmoja kuten etäinen, mutta pelottava Mörkö, kaunishäntäinen orava, kaapissa asuva esi-isä, kaunis mutta tappava jäärouva, Surku-koira, reippaileva Hemuli, Salome-ötökkä ja lukuisia nimeämättömiä otuksia. Yhteistä näille kaikille on, että he kuuluvat talveen. Tuu-tikin sanoin "On niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, – Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen – silloin ne tulevat esille."

Aluksi talvi onkin Muumipeikon mielestä synkkä ja hieman pelottava, mutta vähitellen hän oppii ymmärtämään sitä ja sen olioita Tuu-tikin hiljaisessa opastuksessa ja Pikku Myyn energisessä seurassa. Muumipeikosta kasvaa talven aikana vastuuntuntoisempi ja rohkeampi. Hän yrittää pitää huolta Muumitalosta ja sinne muuttaneista olioista parhaansa mukaan ja vaikka hän ei pidäkään yli-energisestä Hemulista hän ei loppujen lopuksi kuitenkaan voi valehdella tälle sen takia, että pääsisi hänestä eroon... ja lopussa Muumipeikko jopa pelastaa uhkarohkean Pikku Myyn.

Ja kun kevät saapuu on Muumipeikko ylpeä siitä, että "minulla on koko vuosi. Talvikin. Minä olen ensimmäinen muumipeikko, joka on kokenut koko vuoden." 

Tuu-tikki olisi varmasti ylpeä siitä, miten Muumipeikko myös ymmärtää kokemansa todetessaan Niiskuneidille tämän halutessa suojata ensimmäistä maasta noussutta kukkaa: "Anna sen selvitä miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia". 

Kokonaisuutena Taikatalvi oli nopea ja miellyttävä lukuelämys joten tulen varmasti lukemaan muitakin Muumi-tarinoita jatkossa. Kirja on kuvitettu Tove Janssonin omin mustavalkoisin piirroksin, mitkä antavat kirjalle myös lisäviehättävyyttä selkeästi ja kauniisti piirettyinä tilannekuvina.

Muita kirjoja tällä hetkellä aloitettuna:
Veikko Mikkonen: Maailmanrumpu (osa 1)
Katherine Neville: The Fire (jatkoa kirjalle The Eight, joka on ilmestynyt suomeksi nimillä Kahdeksan ja Musta kuningatar)
Joseph Campbell: The Hero with a Thousand Faces  (suomeksi ilmestynyt nimellä Sankarin tuhannet kasvot)
Liz Williams: Aavekauppiaan tytär